Mäkilä on antanut näyttelykokonaisuudelle nimen Matrix Hardcore. Sanaparin ensimmäinen osa viittaa tunnettuun tieteiselokuvaan, jossa kaikki ihmisten todellisena pitämä paljastuu illuusioksi, virtuaalimaailmaksi, jonka alla piilee todellinen ja varsin painajaismainen maailma. Nimen toisen osan Mäkilä liittää klassiseen maalaustaiteeseen, jossa mytologisten aiheiden esitystapa on usein raaka ja lihallinen, täynnä visuaalista ja psykologista draamaa.
Mäkilän oman taiteen dramatiikka ei yleensä ole yhtä suoraa tai väkivaltaista kuin vanhan taiteen teoksissa joskus kohtaa. Hänen ilmaisunsa on pikemminkin vihjaavaa ja aavistelevaa, ja sen katsominen tarjoaa samankaltaista jännitystä kuin hyvän dekkarin lukeminen. Ensi silmäyksellä kaikki näyttää olevan kohdallaan. Vasta tarkempi katse tuo mukanaan tunteen, että jotain outoa on tapahtumassa. Mitä se on, sitä teokset eivät kerro. Maailmaan on kuitenkin ilmestynyt särö tai häiriö, jonka seurauksena elämä ei ole entisellään.
Tapahtumien näyttämönä on keväisen harmaa, paikoin autoromujen koristama metsä, jollaisia tapaa kaupunkien reunoilla, tai anonyymi betoniseinäinen huone, kenties hylätty tehdas tai kasarmi. Sen lisäksi, että molemmat toimivat alitajunnan asuinpaikkoina, ne ovat myös tiloja, joissa aikuiset miehet voivat rauhassa jatkaa jo päättyneen lapsuutensa seikkailuja tai jotka tarjoavat näyttämöitä nuorten miesten arvaamattomille miehuuskokeille.
Mäkilän teoksissa on paljon yksityiskohtia ja attribuutteja, jotka jäävät vaille selitystä ja vain arvailujen varaan. Epämääräisyys on kuitenkin tietoista ja harkittua. Mäkilä sanoo, että vaikeinta työskentelyssä on mieltä kiehtovan tarinan saattaminen visuaaliseen, ei-narratiiviseen muotoon. Hän suosii maalauksellista realismia, arkista esitystapaa, joka ei kiinnitä huomiota itseensä, vaan antaa esitetyille tapahtumille tilaa kehittyä omien lakiensa mukaan. Tavoitteena on kokonaisuus, jonka katsoja täydentää omilla muistoillaan ja kokemuksillaan.
Taiteen historialla on teoksissa keskeinen rooli. Mäkilä ei kuitenkaan lainaa nimettäviä teoksia, vaan käyttää hyväkseen ikoniseen asemaan nousseita ja kaikille tuttuja kuvatyyppejä tai -malleja, jotka hän esittää oman aikamme asussa. Katsoja tunnistaa mallit, esimerkiksi nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin, kuollutta poikaansa kannattelevan Marian ja ristiinnaulitun, siitä huolimatta, että maalausten sisältämät attribuutit, kuten asut ja ympäristöt ja jopa henkilöhahmojen iät ja sukupuolet, ovat toiset kuin kuvatyypit aikoinaan synnyttäneissä klassikoissa.
Mäkilän taiteen vetovoima ei kuitenkaan perustu pelkkiin mieli- ja muistikuviin. Kuten jo Aristoteles muistutti, taideteos on elävä organismi, kokonaisuus. Katsojan on siis pidettävä mielessä myös maalausten tarkka sommittelu ja elävä valonkäsittely, kaikki mikä kuuluu maalarin ammattiin ja tekee Mäkilän teoksissa esiintyvistä asioista uskottavia ja koskettavia.
Mäkilän maalausten universaalisuudesta kertoo paljon se, että Saksassa hänet koetaan saksalaiseksi taiteilijaksi ja Ranskassa ranskalaiseksi. Epäilemättä venäläiset tunnistavat hänen teoksissaan asioita, jotka esimerkiksi ruotsalaisilta jäävät huomaamatta. Kovin kauas toisistaan eivät kuitenkaan ulotu, sillä kulttuurieroista huolimatta me ihmiset olemme pohjimmiltaan samanlaisia. Jaamme yhteiset muistot, pelot ja toiveet. (Teksti: Timo Valjakka)
Taidemaalari ja kuvanveistäjä
Jarmo Mäkilä (s. 1952) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui kuvataideakatemiasta vuonna 1974 ja sai taideyhdistyksen dukaattipalkinnon vuonna 1973. Koko uransa ajan Jarmo Mäkilä on ollut Suomen taiteessa oman tiensä kulkija ja suunnannäyttäjä. Hän kuuluukin maamme merkittävimpiin kuvataiteilijoihin. Hän on pitänyt lukuisia näyttelyitä 1970-luvulta lähtien Suomessa ja ulkomailla. Suomessa Mäkilällä on ollut yksityisnäyttelyt mm. Amos Andersonin taidemuseossa, HAM:ssa, Sara Hildenin taidemuseossa, Porin taidemuseossa ja ensimmäisenä suomalaisena kuvataitelijana Kiasmassa 1998. Hänen teoksiaan on useissa kokoelmissa Suomessa ja ulkomailla. Mäkilä sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2002.
Taiteilijatapaamiset 29.1.2022 ja 5.2.2022 klo 14, Valkoinen kellari
Lisätietoja näyttelystä:
Museonjohtaja Kirsi Eskelinen, p. +358 (0) 294 500 490, Kirsi.Eskelinen@siff.fi